Kuvitellaan potilas. Hän on iäkäs, perussairauksia on kertynyt. Parkinson kankeuttaa liikkumiskykyä ja arki kotona vaatii jo ponnistelua muistin hataruuden vuoksi. Lähimmät omaiset, aikuiset lapset, ovat muuttaneet kauas. Tosin etäältäkin he ruuhkavuosissaan välittävät ja pitävät yhteyttä. Onneksi kotikunnan kotisairaanhoito on toimiva, tutut hoitajat käyvät päivittäin ja huolehtivat lääkkeistä ja ruokailluista, tarkistavat voinnin aamulla sekä ennen nukkumaanmenoa.
Koittaa käänteentekevä päivä, suihkun yhteydessä hoitaja huomaa patin. Lääkäri kutsutaan paikalle ja diagnostiset tutkimukset käynnistyvät. Patti on rintasyöpä.
Potilaan hoitopolku etenee keskussairaalaan, joka sijaitsee satojen kilometrien päässä potilaan kotoa. Taksimatka aloitetaan aamuyön tunteina ja suurin piirtein puolen päivän aikaan kuski on lopulta saattanut yksinäisen potilaan poliklinikalle. Lääkärin tavatessaan potilas on väsynyt ja nopea paikan vaihto on saanut olon hämmentyneeksi. On vaikea muistaa, miksi vastaanotolle on tultu. Hoitoneuvottelussa potilas ei halua leikkausta ja nukuttaminen tuntuu uhkarohkealta sekä lääkärin että potilaan ajatuksissa. Leikkauksesta päätetään luopua. Kaikeksi onneksi rintasyöpäkasvain on laadultaan sellainen, että tablettilääkehoito saattaisi pitää kasvua kurissa pitkäänkin. Hoitosuunnitelma on valmis ja potilas kotiutuu tablettireseptin kera. Uusi reissukin on toki jo tiedossa, vaikka potilas ei sitä ihan muistakaan, kontrollikäynti on sovittu kolmen kuukauden päähän.
Pysähdytään tässä kohtaa hetkeksi miettimän, mitä tällä uuvuttavalla matkalla saavutettiin:
– Potilas on hämillään ja muistisairaus on aikaisempaa huonommassa hoitotasapainossa useita päiviä matkan jälkeen. Hän ei tiedä, ei ymmärrä, eikä etenkään muista, mitä lääkärin vastaanotolla on puhuttu.
– Omaiset ovat epätietoisia, kysymykset vellovat vailla vastauksia. Syöpä pelottaa.
– Kotisairaanhoito saa sairaalan kirjallisen palautteen. Aloitetaan uusi lääke, mutta se on kotisairaanhoidolle vieras. On vaikea tietää mitä odottaa ja kuinka potilasta ohjata.
Kaikki voinevat yhtyä ajatukseen – Näin tämän ei kuuluisi mennä.
Onneksi tässä kohtaa voimme olla ylpeitä Suomen sairaanhoidosta ja siitä, että tämä tarina ei ollut totta! Todellisuudessa kotisairaanhoidon lääkäri tunsi potilaan tilanteen ja osasi jo lähetteessä kertoa mahdollisista hoitotoiveista sekä matkaan liittyvistä haasteista. Potilaalle sovittiin syöpälääkärin etävastaanotto, johon hän osallistui tutun kotisairaanhoitajan kanssa kotoaan, keittiönpöytänsä ääreltä. Vastaanotolle saapui myös potilaan kaukana asuva lapsi omalta tietokoneeltaan. Videoyhteys toimi hyvin ja reaaliaikaisesti, potilaskin huomasi olevansa vastaanotolla kysyen: ”Mitä se lääkäri siellä ikkunan takana tekee?”.
Syöpälääkäri sai kattavasti tietoa potilaan terveydentilasta ja hoitotoiveista potilaan, omaisen sekä hoitohenkilökunnan kertomana. Kotisairaanhoitaja tunnusteli kasvaimen ja kuvaili rinnan tämänhetkiset oireet. Yhdessä syöpälääkärin ohjaamana vastaanotolla käytiin läpi tutkimustuloksia, pohdittiin syövän ennustetekijöitä ja mahdollisia hoitolinjauksia. Potilas ei ymmärtänyt ihan kaikkea keskusteltua mutta tuttu hoitaja auttoi ja selitti, piti kädestä ja rauhoitteli. Omaisen kysymyksiin vastattiin. Vähitellen potilaan edun mukaiset hoidonlinjaukset selkiytyivät ja päädyttiin samaan lopputulokseen kuin edellisellä kuvitteellisella vastaanotolla: aloittamaan tablettilääkitys. Sovittiin, että kotisairaanhoito seuraisi rinnan oireita. Heillä oli myös tieto tablettilääkehoidon tyypillisimmistä haitoista ja syöpäpoliklinikan puhelinnumero, mihin soittaa, jos arkea häiritseviä ongelmia ilmenisi. Seuraava lääkärin kontrollikin sovittiin etävastaanottona, sen toimivuudesta ja eduista olivat yhtä mieltä kaikki vastaanotolle osallistuneet henkilöt.
Mitä tämä tarina meille opettaa?
Tarina ei kerro siitä, että kaikki, tai edes suurin osa, terveydenhuollon palveluista olisi toteutettavissa etänä. Se ei vähättele myöskään inhimillisen kohtaamisen ja kosketuksen merkitystä. Sen sijaan opimme sen, että muistisairaus, ikä, kuulo tai tietokoneen käyttökyky eivät välttämättä määrittele potilaan mahdollisuutta saada laadukkaita etäpalveluita sairaalasta. Suhtautuessamme avoimesti ja ennakkoluulottomasti digitalisaation luomiin mahdollisuuksiin, voimme saavuttaa perinteistäkin parempaa hoitoa kustannuksia ja aikaa säästäen. Ehkä tämä tarina elävästä elämästä avaa silmiämme, että etänä voikin olla hyvä, joskus jopa paras!
Tarina perustuu tositapahtumiin, tietoja on muutettu potilaan anonymiteetin säilyttämiseksi.
Minna Jääskeläinen
Syöpätautien ja sädehoidon erikoislääkäri
Syöpätautipoliklinikan ylilääkäri
Lapin keskussairaala
Sairaalan strategiana on lisätä etäpalveluita
ja sen myötä potilaiden mahdollisuutta valita
yksilöllistä ja laadukasta hoitoa lähemmäksi kotia.
